Chuck Palahniukin elämä kulkee sykleissä. Yksin. Yhdessä. Yksin. Yhdessä ja niin edelleen.
Hän kirjoittaa. Yksin. Hän on kirjakiertueella. Ihmisten ympäröimänä. Chuck Palahniukin tarinat kulkevat sykleissä. Faktaa. Fiktiota. Faktaa ja niin edelleen. Tämä kirja sisältää tositarinoita. Tarinoita, joita Palahniuk kirjoitti romaaniensa väleissä. On vaikea sanoa, että yksikään Palahniukin romaaneista olisi täysin fiktiota.
Kaikki Palahniukin kirjat kertovat yksinäisistä ihmisistä. Muistatte varmasti Fight Clubin kertojan. Sen miehen joka räjäytti oman täydellisen kerrostaloasuntonsa vain ollakseen ihmisten ympärillä. Tunteakseen jotakin todellista. Kaikki tämän kirjan tositarinat kertovat yhdessäolosta. Kaikki kirjailijat rakentavat mielessään tarinamaailman jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Yksin. He kontrolloivat kaikkea loputtomasti. He saavat neonkyltit loistamaan, jukeboxit vaihtamaan levyä, ovikellot soimaan... He näkevät paljon vaivaa vain lopulta tuhotakseen luoman maailmansa. Kaikki vuodatetut hikipisarat, jotta he taas todella saavat olla ihmisten seurassa. Tehdä haastatteluja, in-store-esiintymisiä. Tämä edellyttää tietysti, että heidän tarinansa myy.
Palahniuk tutustuu niin painijoiden äärimmilleen vietyyn itsekuriin
kuin latexin ja hien hajuisiin seksimessuihinkin. Kivilinnoilla on myös osansa. Marilyn Manson kertoo lapsuudestaan. Juliette Lewis kertoo kokemuksistaan ja tuntemuksistaan filmiteollisuudesta ja halusta ilmaista itseään muutenkin kuin kameran okulaarin läpi. Tiedättekö miehen, joka ampui itsensä avaruuteen? Oletteko kuulleet romurallista, jota ajetaan viljapoimureilla? Nyt olette. Entä huulenlisääjästä? Tiesittekö, että anaboliset steroidit saavat kivekset kutistumaan? Entäpä tiedättekö minkälaista kohtelua Chuck sai osakseen pukeutuessaan dalmatialaiseksi koiraksi niin viranomaisten kuin tavallisten kaduntallaajienkin osalta? Kaikki nämä hyvin sosiaalisia, ihmisten kanssakäyntiä korostavia tapahtumia. Todellisia tapahtumia. Kaikki edellämainittu on täällä. Tässä kirjassa. Ja paljon muuta. Pureudun muutamiin tapahtumiin yksityiskohtaisemmin.
Palahniuk ahtautuu putkeen miehistön kera. Hän kirjoittaa juttua Nes lehteen vedenalaisesta elämästä. Ennen lähtöä miehistö maksaa kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja hyvästelee perheensä. Miehistö koostuu vain ja ainoastaan miehistä. Naisia veneeseen ei sallita.
Heti putken painuttua pinnan alle, Palahniuk tutustuu uuteen kieleen, miehistön omaan jargoniin. Se ei ole virallista, eikä laivasto antanut Palahniukin sisällyttää mauttomimpia letkautuksia juttuunsa. Julkisivun takia, ymmärrättehän? Laivasto edustaa tiettyä arvokkuutta.
Se mistä laivasto on eniten huolissaan, on Nesin homolukijakunta ja kuinka sukellusvene-elämä yhdistetään anaaliseksiin. Palahniuk ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Paljastuu kuitenkin, että sitä tapahtuu. Paljon. Yksi miehistä lipsauttaa asian huomaamattaan. Seuraa jäätäviä katseita. Hän paljasti näkymättömän elefantin. Elefantti ei tietenkään päätynyt lehtijuttuun.
Ennen kuin kirjoittaminen maksoi lanttiakaan Palahniukille, hän työnskenteli seuralaisena. Hänen ensitreffit olivat miehen kanssa, jolla
oli yksi jalka - ei sairasvakuutusta. Hän oli kuolemaisillaan sairastalossa, joka sijaitsi crackluukkujen keskellä, kadun varrella jossa ammuttiin liikkuvista autoista automaattiaseilla. Palahniukin työkuva oli kuskata kuolemaisillaan olevat mihin he nyt ikinä halusivatkaan viimeisinä päivinään mennä. Katsomaan merta. Vuoren huipulle. Mihin he nyt kulloinkin Palahniukin työsuhde minivanilla pääsivätkin. Kaikilla oli viimeinen toivomus. Mies, jolla oli vain yksi jalka, aneli Palahniukin tyhjentämään asuntonsa seksileluista. Hän ei halunnut saattaa äitiänsä häpeään. Äitiä, joka puhui pojastaan jo menneessä muodossa. Tottakai Palahniuk auttoi miestä ja siivosi asunnon. Kuolleiden lapsien äidit ja isoäidit lähettivät kutomiaan neuleita Palahniukille. Kiitollisena hänen työstään. Punaisia, mustia, valkoisia, siksakkuvioisia. Palahniuk säilöi ne kaikki ullakolleen. Jokainen niistä symboloi kuollutta tytärtä, kuollutta poikaa. Jossain vaiheessa niitä oli jo riesaksi asti, ja hänen kämppäkaverit kysyivät miksei hän heitä niitä menemään? Mutta Palahniuk ei tiedä kumpi pelottaa häntä enemmän, heittää nämä kuolleet lapset menemään vai nukkua niiden kanssa.
Kirja on englannikielinen, mutta helppolukuinen. Monet tarinat ovat ilmestyneet aikaisemmin eri lehdissä, mutta Palahniuk on lisännyt niihin havainnollistavia näkökulmia. Niin kuin esimerkiksi sukellusvenejuttuun. Kirjan tarinat tuovat syvyyttä Palahniukin menestysromaaneihin ja luotaavat ideoita niiden takaa. Suosittelen kirjaa niin Palahniukia jo lukeneille kuin ensikertalaisillekin.
Lisää arvosteluja aiheesta Non-Fiction