Saksalainen psykoanalyytikko sekä psykoanalyysin opettaja Alice Miller
on kuvannut
lapsen narsismia ja sitä miten se kehittyy aikuisiän saavutettua.
Hän kertoo kirjoittamassaan teoksessa, Lahjakkaan lapsen tragedia, minkälaisia
tuntoja pienessä lapsessa herättää
kun hän on vanhempiensa armoilla.
Jos lapsi tekee jotain väärin, hän saa nuhteet niskoilleen.
Jos hän kertoo haluavansa
että äiti olisi enemmän kotona, hän saa kuulla
vastaväitteen; "kyllä sinä pärjäät yksinkin kun olet jo niin iso tyttö."
Tästä seuraa, että lapsi masentuu ja luulee ettei äiti halua leikkiä ja
viettää aikaa hänen kanssaan. Hän olettaa, ettei äiti halua häntä.
Tarkoitan että kaikki asiat miten lapsi toimii, ovat huomionhakuisuutta.
He pyrkivät tällä toimintamallillansa osoittamaan että he tahtovat
rakkautta jos tuntevat että siinä on vajetta. Siksi tämä käyttäytyminen
on jollakin tavalla ymmärrettävää sillä eihän pieni lapsi osaa ilmaista
vielä todellisia tunteitaan, narsisminen häiriö voi johtaa masennukseen
aikuisiässä, se mitä on koettu lapsena on merkittävä osa elämässämme.
Lapsuudenkokemukset, sekä tuntemukset siis muovaavat meidän sisäisen
sopusoinnun.
Jotkut vanhemmat käskyttävät lapsiaan, omassa lapsuudessa tapahtuneen
epäoikeuden vuoksi. Esimerkiksi jos lapsen äiti on kokenut pienenä että häntä on hyljitty,
tulee hänkin hylkimään omaa lastaan. Se on se alkukantainen tunne jonka pikkulapsi kokee
kun hänen verbaaliset viestinsä eivät tavoita äitiä. Äiti ei tahallaan ole tavoitettamattomissa
vaan hän saattaa itse kärsiä narsistisesta puutteesta ja siksi tarvitsee
objektin, joka tässä merkityksessä on hänen oma lapsensa. Lapsi
ei voi karata häneltä kuten oma äiti aikoinaan sillä on riippuvainen tästä.
Markku Lahtela on kuvannut vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan
Yksinäinen mies, minkälainen lapsen ajatusmaailma on
kun hän on tullut äitinsä hyljätyksi;
"....Siinä pimeässä puutalossa pimeässä
huoneessa olin minä. Sen minän sisällä
oli paljon pienempi minä. Ja sen pienemmän
minän sisällä oli vielä paljon pienempi minä.
Niin pieni, ettei äiti löytäisi minua enää.
Enkä minä löytäisi ulos minusta."
Kun me vartumme, kasvamme aikuisiksi, eivät nämä tunteet
ja kokemukset katoa meistä. Itseasiassa ne säilyvät sisällämme
kuin poispyyhkimätön lika kirjan kannessa. Ne seuraavat meitä
koko elinikämme menimmepä minne tahansa. Siksi yhä moni
aikuinenkin kysyy yhä itseltään; "Kuka minä oikeasti olen?"
Luulenpa että todellisen itseyden etsintä ei pääty koskaan.
Lukekaa Alicen kirja Lahjakkaan lapsen tragedia,
niin tiedätte mitä tarkoitan.
Lisää arvosteluja aiheesta Lapsen kasvua säätelee terve narsismi