Kaveria ei jätetäLaura Honkasalon Tyttökerhossa on tuttuja
tyyppejä. He ovat monen tv-sarjan ja elokuvan perusmateriaalia:
kohta
kolmekymppisiä kaupunkilaisnaisia ja -miehiä, joille parisuhde on
hankala
mutta tavoiteltava asia.
Tyttökerho – Katri, Kerttu, Tuuli ja
Nuppu - elää vahvasti nykypäivässä, mutta arvot tulevat 50- luvulta;
vasta mies ja perhe tekevät naisen kokonaiseksi ja autuaaksi.
Päähenkilö Katri tavoittelee unelmaansa kieli pitkällä pysähtymättä
erottelemaan sitä, mitä todella itse haluaa siitä, mitä pitäisi haluta.
Hahmot edustavat erityyppisiä sinkkuja, sinkkuuden monia
puolia. Tyttökerhossa käydään henkilöiden kautta läpi monta naimattoman
tarinaa: epätoivoinen onnen tavoittelija, työnarkomaani, pinnallinen
bailaaja, kyyninen erakko. Muutosta piisaa jokaisen elämässä, kaikki
tekevät täydellisiä äkkikääntöjä. Tyttökerho ei junnaa, mutta
kärsii paikoitellen syvyydettömyydestä. Asiat ovat tosia, jokapäiväisiä
pieniä tragedioita, mutta jäävät toisinaan harmittavan kauas. Honkasalo
osaa taidokkaasti paljastaa arjen syvyyden, tuoda jokapäiväisen,
pintapuolisenkin, lähelle koskettavasti. Siitä ovat todisteena romaani
Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001) ja novellikokoelma Lumen saartama
kahvila (2002). Tyttökerho menee eteenpäin kuin kiireiset
kaupunkisinkut ainakin ja pysähtyä ehtii liian harvoin. Pysähdyksissä
olisi aikaa mennä syvemmälle pelkän tapahtumisen tasolta.Tyttökerhossa
kaipaa sitä tyttökerhoa – lapsuuden ystäväpiirin muisteleminen ja
leikkaukset tyttökerhon nykytilaan ovat teoksessa parasta.
Henkilöhahmot ovat vähän ärsyttäviä, mutta epätäydellisyydessään
rakastettavia kuin omat lapsuuskaverit. Honkasalo kertoo meidän
ajastamme, tutusta ja tunnistettavasta. Ja tarinan opetus: jos
ei ole puolisoa, ovathan sentään ystävät. Jos on puoliso, ystävät ovat
olemassa silti. Montaa voi rakastaa kerralla.