Nyky-yhteiskunnassa on nähtävillä, kuten aina ajoittain, jopa melko säännöllisesti, historiassa on ollut tapana, asenteiden ja mielipiteiden jyrkkenemistä. Jopa suvaitsevaisuuden.
Emme näe useinkaan asioita samalla tavalla,
kuin meitä ympäröivät. Ja näinä päivinä se myös näkyy ja kuuluu. Ihmiset, jopa suomalaiset (miksi se on aina pitänyt kirjoittaa pienellä? onko jossain pelko,
että ajattelisimme liikaa (itsestämme)) ovat oppineet puhumaan itsestään.
- Tieksä, must tuntuu, … on ilahduttavan yleisesti kuultu puheenvuoron osa.
Kuinka usein tähän retoriseen kysymykseen kuuluu vastaus: - Joo, tiedän!?
- Tieksä, useammin, kuin uskoiskaan!
Mitä ihmettä SE
sitten voi merkitä?
Yksi vaihtoehto, jota luultavasti tarjotaan ensimmäisenä, on että nuoleskelu ei edelleenkään ole menettänyt glamuuriaan. Toinen vaihtoehto ehkä, että ylläväitetyn vastaisesti me todellakin olemme kaikki samaa mössöä ja näemme kaiken samoin. Ei kuulosta uskottavalta, eihän? Ehkä ei
niin yksinkertainen
vaihtoehto on, että vaikka näemme usein asioita eri tavoilla, on kykymme ymmärtää heitä, jotka eivät jaa näkemystämme, kasvanut.
Tämä taas puoltaa puhumisen, ei smalltalkin, yleistymistä. Mielenkiintoinen termi muuten tuo: smalltalk. Puhutaan pienistä asioista. Kuitenkin smalltalkin puheenaiheet vähintään sivuavat henkilökohtaista elämää, oli se sitten työ-
tai vapaa-aikaan liittyvää. Puhumme siis itsestämme. Senkö pitäisi olla pientä?
Taisin tehdä tuossa jonkinlaisen ympyrän. Se mitä mielestäni ansiottomasti kutsutaan smalltalkiksi, lienee juuri niitä tekijöitä, jotka ovat avanneet silmiämme näkemään muidenkin ajatusmaailmaa.
Bob Dylan lauloi jo aikoja sitten: The times, they are a’changing!
Ilmeisesti näin on nytkin. Kyseinen säe viitannee yhteiskunnallisiin muutoksiin koko maailmassa. Ilmeisesti myös Suomessa. Olisiko edes kymmenen vuotta sitten voitu kuvitella, että Valtion Kirkossa samaan aikaan riidellään pappien sukupuolesta, tai sukupuolisuudesta, kuin uudistetaan sakramentteja tuoden niitä käyttöön, esimerkiksi Ortodokseilta? Yleisön pyynnöstä.
Kirkon valta oli aikoinaan niin suuri, että mm. tietynlaisen,
yleensä ajatuksia herättävän, kirjan kirjoittamisesta pääsi lämmittelemään keskelle roviota.
Tämä valta on hiipunut ainakin meillä suomessa, kirkon siis. Joku saattaisi iloiten todeta, että silloinhan kaikki on hyvin.
Mutta vaikka yhteiskuntamuotomme onkin tasavalta, on valta edelleen sangen
epätasaisesti jakautunut. Kuinkakohan näin voi olla? Meillähän on äänioikeus!
Sen merkitystä tähdennetään kaikissa kouluissa, ainakin varhaisessa vaiheessa.
Itse väittäisin kärkipaikoilla vallanjaossa olevan television. Ja muuallakin toimivan maailman tapahtumien uutisoinnin. Median
Palaan tässä taas keskusteluun. Esitin, että keskustelu (parhaimmillaan, mutta yleensä enemmän, kuin vaikeneminen) aikaansaa ymmärrystä. Muistuuko mieleen mitä aina tapahtuu, yleensä traagisen lähimenneisyyden edellyttämänä, ennen kuin solmitaan jossain rauha? Niin, keskustellaan. Neuvotellaan. Vähintään yksi osapuoli toki yleensä poistuu neuvotteluista suht’ happamana, mutta on saatu aikaan edes lyhyt rauhan jakso.
Mietitäänpä taas uutisia. Mistä ne suurimmaksi osaksi koostuvat? – Sodasta ja kärsimyksestä.
Suomalaisten uutiset eivät kärsi yhtä paljon oman edun tavoittelusta kuin suuressa maailmassa, joskin on kyse vain mittakaavasta.
Suomalaisetkin uutiset käyttävät kuitenkin kansainvälisten uutistoimistojen palveluja ja näistä havaittava mielenkiintoinen seikka on, että johtokunnan tai omistajaportaan huipulla on usein sijoittaja, joka on fiksuna joskus osannut nähdä miten huikeat markkinat on myös aseissa.
Loppujen lopuksi, niin vähän on muuttunut. Jalkapuiden sijasta on meillä tänään lööpit ja julkisuuden hahmojen henkilökohtaiseen elämään keskittyvät kuvalehdet. Kai sitä sitten saa edelleenkin pelätä, päänsä esille nostamista. Tai toisaalta…
Kuten alussa mainitsin, on käsillä aika, jolloin mielipide-erot ovat jyrkentymässä. Ehkä tarttis jutella.
Lisää tiivistelmiä aiheesta Keskustelun merkitys