Ajatus elämästä
tai Jumalasta rakenteena, joka koostuisi suuremmista palasista, kuin päivittäisessä tai edes tieteellisessä elämässämme olemme tottuneet käsittelemään ajatuksissamme, tuntuu syvästi loukkaavan "hartaita" uskon harjoittajia kautta länsimaisen yhteiskunnan. Tässä luen siis skeptiset "loogisuuden":kin harjoittajat "hartaisiin".
Olen asettanut lainausmerkit hartaiden ympärille siksi,
että tahdon määritellä,
mitä tässä, ei
ehkä aina, tarkoittaa (koska niin tahdon) hartaus.
Käytän sanaa, myönnettäköön, yksipuolisesti. Tahdon hartaiksi kuvata ihmiset, jotka ovat valmiita tuomitsemaan toisen, kuin oman uskonsa aggressiivisesti hölynpölyksi.
Syystä on uskon harjoittamiseen liittyen herännyt kysymyksiä tämän päivän yhteiskunnassa. Näitä voivat olla vaikkapa:
- Kuinka uskoni ilmenee jokapäiväisessä elämässä?
Tuleeko minun
elää jonkin kirjan tai
järjestelmän luoman
sapluunan mukaisesti?
Onko papisto ainoa taho, joka tietää totuuden
Jumalasta?
ja ehkä tärkeimmin;
Onko minun mahdollista kokea yhteys Jumalaan ilman mitään edellytyksiä?
Jos lukija kokee myönteisen vastauksen sopivan toiseen ja kolmanteen ja ehkä kielteisen viimeiseen, saattaa kirjoittamani kiinnostaa.
Ihmishistorian osista, joita meillä on tutkittavinamme, voimme päätellä, että kautta (siis tunnetun) historian on yksilön vapaus paljolti ollut sidoksissa siihen, mitä ylhäältäpäin päätetään. Tämä ei siis tarkoita, mitä Jumala sanoo, vaan mitä he, jotka "tietävät", mitä Jumala sanoo, sanovat. Tai hallitsijat, heidäthän (heidän itsensä ja papiston mukaan) on asettanut asemaansa Jumala. Kruunajaisissa on yleensä kruunun asettanut hallitsijan päähän suurin saatavilla oleva Jumalan edustaja, jos ei muuten niin ainakin perheenjäsen.
Illuusio järjestelmän pyhyydestä, herranpelosta, on säilyttänyt päätäntävallan yhteiskunnassa harvoilla. Kun nämä harvat nykypäivänä yhä uudelleen osoittavat teoillaan olevansa tavallisia, ei ainakaan meitä pyhempiä, ihmisiä, on mielestäni luonnollista ottaa tarkastelun alaiseksi se, mitä massoille on vuosituhannet syötetty.
Kysymys ehdottomasta armosta on ilahduttavasti nostanut päätään Antti Kylliäisen edesottamusten seurauksena. Hyvä, Antti!
Lukiessani seurakuntajulkaisuja, joita kustantamanamme sataa postiluukuista, olen alkanut miettiä, mikä oikein voi saada ihmiset niin kiihdyksiin, että Kylliäisellä on syytä miettiä, säilyykö papinvirka? Paljoa en vielä ole löytänyt. Kaksi mahdollista syytä kuitenkin.
Jos oma elämä on eletty perinteisen järjestelmän-/herranpelon vallassa, saattaa lievästi sanoen sapettaa se mahdollisuus, että ehkä on koko ajan ollut olemassa toimivampi tapa elää. Vertaus ketusta ja pihlajanmarjoista, väärin käännettyä Aesoposta ollenkin, sovinnee tähän; Jos en minä tuolla tavalla ole saanut elää, ei kyllä toisetkaan saisi! Toinen mahdollisuus on tietty kuvio, jossa oma asema joutuu uhanalaiseksi, jos niinkin radikaalia sanomaa, kuin Kristuksen on, ruvetaan levittämään.
Valta-asema usein säilytetään, kun annetaan opposition saada äänensä kuuluville, myötäillään ääneen asian tärkeyttä ja tehdään sen jälkeen, kuten alussa oli tarkoitus.
Vieras ei liene esimerkki historiasta, jossa taho, jonka "tarkoitus" oli tuoda Jumalan rakkaus ihmisten keskuuteen, tulikin kuuluksi rikkaudestaan ja raakuudestaan. Ennen eivät lait tuoteselosteen paikkansapitävyydestä olleet euro-tasoamme. Eläköön Eurooppa. Tai ehkä mieluummin: Eläköön Ihminen Rakkaudessa!
Lisää tiivistelmiä aiheesta Seksi, Jumala ja mitä väliä?