Gabriel Marcel
Kirjalliset lähteet:
Eksistentialismi, Torsti Lehtinen
Filosofian historia, Svante Nordin
Ensimmäinen seikka, joka Gabriel Marcelia esitellessä on nostettava esiin, on se, että hän
oli kristillinen eksistentialisti. Hänestä todetaan myös, että perhetaustastaan johtuen hän oli kiertänyt maailmaa ja tutustunut hyvin varsin useisiin kulttuureihin. Lahjakkuutena hän oli taiteellis-filosofinen. Musiikkia hän kuunteli, sävelsi ja soitti. Hän kirjoitti lukuisia näytelmiä ja esitteli eksistentialismia näyttämötaiteen keinoin.
Marcelin harrastaneisuus kohdistui filosofiaan ja yleisesti ottaen hän oli kiinnostunut ihmiselämän konkreeteista ilmiöistä. Hän valmistui filosofian opettajaksi, vaikkei varsinaisesti ammatissa toiminutkaan. Yliopistollisessa lopputyössään hän perehtyi romantiikan aikakauden filosofiaan, jolla luonnollisesti oli vaikutuksensa hänen ajatteluunsa. Marcel ei siis useinkaan toiminut opettajana, vaan kirjailijana, kriitikkona, kustannustoimittajana ja käsikirjoitusten lukijana.
Gabriel Marcel kehitti omaa eksistentialistista filosofiaansa omin päin. Hänen kirjallinen tuottamistyylinsä oli päiväkirjamainen, ei systemaattinen, sillä hänen mielestään filosofia on aina avointa ja päättymätöntä. Marcel omaksui vaikutteita Kierkegaardilta, kun tämän kirjoja oli saatu käännettyä ranskaksi.
Jaetaan Gabriel Marcelin filosofia neljään alueeseen. Näitä ovat eksistenssin peruslähtökohdat, ongelman ja mysteerin jaottelu, olemisen ja omistamisen jaottelu ja toivon filosofia.
Eksistenssin peruslähtökohdat ovat ruumiillisuus, osallisuus ja sitoutuminen ja dialogisuus. Maailmassaolo perustuu ruumiillisuuteen. Silloin toisen yksilön
voi havaita ja se mahdollistaa tietoisuuksien kohtaamisen. Osallisuus ja sitoutuminen elämän ilmiöihin aikaansaa sisällön kokemisen elämässä ja auttaa välttämään tyhjyyden kokemuksen. Elämään on sitouduttava ja oltava sen ilmiöistä osallinen. Ihmisen ei tule jättäytyä elämän ulkopuolelle, vaan oltava sen kanssa tekemisissä. Ihminen voi valita myös ulkopuolisuuden, mutta se ei ole ensisijaisesti Marcelin filosofian suositus. Dialogisuus lyhyesti sanoen tarkoittaa vuorovaikutussuhdetta toisten ihmisten kanssa, joka kehittää yksilön persoonallisuutta. Aito avautuminen toiseudelle on kohtaamisen mysteerin eräs edellytys.
Marcelin filosofiassa jaetaan erilleen ongelma ja mysteeri. Ongelmia käsitellään primäärin reflektion keinoin ja niitä voi ratkaista. Mysteeriä käsitellään sekundäärisen reflektion keinoin ja niihin ei ole ratkaisua. Ongelmat voi ratkaista, kun taas mysteerin lähestyminen edellyttää eksistenssikokemusta.
Oleminen ja omistaminen on jaottelu, joka ilmaisee henkilön suhtautumista elämään. Maallista voi omistaa, sen sijaan oleminen ilmaisee eksistoimista. Toista ihmistä ei voi omistaa. Ihminen ei ole esineellinen, jonka voi omistaa, vaan persoonallinen, joka on. Omistamiseen liittyy kuluttaminen, kun taas oleminen liittyy luomiseen.
Gabriel Marcelin filosofia on koskaan päättymätöntä totuuden etsintää. Hänen filosofiassaan korostui toivon merkitys verrattuna Sartreen, jonka filosofiaa pidetään synkkänä. Samanlainen ero tulee esille puhuttaessa vapaudesta, jossa kohden Sartre korosti vahvasti ihmisen vapautta, kun taas Marcel sanoi, että ihminen on menettänyt vapautensa. Marcel ajatteli toivon filosofiassaan, että ihmisen on nähtävä vaivaa saavuttaakseen vapautensa uudelleen. Ensimmäisen maailmansodan synkkyydet vaikuttivat eksistentialismiin, mutta Marcel totesi toivon näkevän mahdollisuuksia uuteen. Marcel ja Sartre erosivat myös suhtautumisessaan toisiin ihmisiin, jossa kohden voidaan perustellusti sanoa Marcelin olleen myönteisempi. Toivo on Marcelin filosofiassa perusolotila.