Ruokailuvälineet kulttuurinkuvana
Dualismia Lännessä ilmentävistä, käyttöesineen muodossa esiintyvistä symboleista
yleisimmät lienevät veitsi ja haarukka.
Jos tarkastelemme näitä ruokailuvälineitä taolaisen Jin-Jang käsitteistön keinoin, niin että Jin edustaa feminiinisyyttä ja Jang maskuliinisuutta, muodostuu kuva veitsestä maskuliiniseksi kun jo haarukan nimi (haarakas) viittaa
feminiinisyyteen. Veitsen keskeinen tehtävä on paloitella, pienentää suuta suurempaa ruokaa hallittavampaan muotoon (tyyliin: hajota ja hallitse), kun haarukan kahtalainen tehtävä on ensinnä pitää paikallaan leikattava ruoka ja sitten kerätä ja viedä se suuhun, ravita.
Haarukka ja veitsi ovat parina lähinnä
länsimainen ilmiö, kun esimerkiksi Kaukoidässä esiintyy haarukan seurana, jolleivät ruokailuvälineenä ole syömäpuikot, yleensä lusikka, koska ruoka valmistetaan Idässä yleensä niin, että ruuan leikkaaminen suupalan kokoisiksi paloiksi tapahtuu jo keittiössä. Tässä Kaukoidässä yleisessä ilmiössä ilmenee yhteiskunnan heimo- ja sukukeskeisyys. Länsimainen tendenssi paloitella itse ruokansa kertoo niin klassisena aikana, demokratian kehittyessä esiintyneenä, kuin nykyisenkin, narsismin ajan ilmiönä huomion yhä kasvavasta keskittymisestä yksilöön ja tämän eri toteuttamis- ja toteutumismuotoihin.
Ruokailuvälineet ja –tottumukset eivät ehkä ole keskeisimpiä eroja itämaisen ja länsimaisen kulttuurin välillä. Ne kuitenkin heijastavat omalla tavallaan historian ja kulttuurin laajempia liikkeitä niin idässä kuin lännessäkin.
Veitsen keskeisyys länsimaisessa kulttuurissa kiteytyy mainiosti Julius Caesarin strategisessa ja omiin päiviimme asti ahkerasti käytetyssä poliittisessa säännössä: ”Hajota ja hallitse!”
Kiinassa ja Japanissa lusikan lisäksi käytetyt henkilökohtaiset ruokailuvälineet, syömäpuikot ajavat saman tehtävän, kuin meillä haarukka. Se on sama, kuin Konfutsen keskeisimpiä oleva poliittinen ohje: ”Kokoa ja ravitse!”
Tasapäistävä vaikutus niin Idässä kuin Lännessäkin ruokailutapojen alueella on lukuisilla pikaruokaketjuilla, jotka levittävät tapaa syödä käsin. Käsin syötäessä ei ainakaan pääse rehentelemään ruokailuvälineidensä hinnalla. Tosin ehkä voisikin olla parempi, että kulttuurissa, joka on levittänyt pikaruokaloiden muassa tavan syödä käsillä, huomio keskittyisi henkilökohtaisiin ruokailuvälineisiin veitsen teknologisen seuraajan, henkilökohtaisen tuliaseen sijasta.
Hajota ja hallitse kun tuntuu jokseenkin määrittelevän länsimaisen vapauden luonteen, lienee syytä miettiä mitä mieltä on moisessa yhteiskunnallisessa vapaudessa jos sen esiintyminen on todistettavissa aseiden kehityksen, kaupan ja käytön kasvun sekä teknologian mahdollistaman yhä tehokkaamman maailman tuhoamisen muodossa.
Ehkä tässäkin tilanteessa ohjeena voisi käydä vanha suomalainen viisaus:
”Ota lusikka kauniiseen käteen!”