Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria
Ihmisen elämän voidaan ajatella muodostuvan kausista, joita kutsutaan ikäkausiksi
ja joita edeltää
kehitystehtävä. Kehitystehtävä ilmenee kriisinä ja jokaista ikäkautta edeltävä kriisi on ratkaistava oikein. Oikein ratkaistu kriisi eli kehitystehtävä
tuottaa uudenlaisia skeemoja, eli käsitykset itsestä ja maailmasta laajenevat, muokkaantuvat ja ehkä vaihtuvat. Kehitystehtävän ratkaisun epäonnistuminen jättää persoonallisuuden kehityksen keskeneräiseksi ja ongelmallistaa myöhempää kehitystä.
Vauvaikäisen tulee saada asianmukaista hoitoa, jotta hän voisi alkaa kehityksensä ja kasvunsa. Jos hänen saamansa hoito on kunnollista, syntyy hänelle perusluottamusolotila, joka kohdistuu itseen ja toisiin. Puutteellinen hoito altistaa epäluottamuksen tunteelle. Jos vauvaiän kriisi ratkeaa onnistuneesti, henkilöllä herää toivon elämys, sanoo Erikson.
Pikkulapsi-ikäisen oppiminen perustuu jäljittelyyn. Hän seuraa toisten toimia ja kokeilee samoja asioita. Hän toimii aktiivisesti ja saa toiminnastaan palautetta. Palaute voi olla myönteistä tai kielteistä, tapahtumista riippuen. Pääosin kielteinen palaute tuottaa arkuutta ja häpeilevyyttä, kriisin ratkaisu epäonnistuu. Pääosin myönteinen palaute johtaa onnistuneempaan kriisin ratkaisuun ja pikkulapsi oppii itsenäiseksi, omatahtoiseksi ja itseään kontrolloivaksi.
Leikki-ikäinen lapsi on vilkas ja hän toimii paljon. Toisaalta hänelle on tosiseikat huomioon ottaen asetettava rajoituksia. Leikki-ikäinen oppii samastumalla läheisiin ihmisiin. Tällöin hän oppii normeja, eli yhteisökohtaisia käyttäytymissääntöjä. Jos lasta rajoitetaan liikaa, tuottaa se kehitystehtävän epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteita. Jos leikki-iän kehitystehtävä onnistuu, seurauksena on peruselämys oman toiminnan merkityksestä.
Kouluiässä ihmiselle muodostuu, runsaan itsenäisen työskentelyn ansiosta, perusasenne työntekoon. Tässä asenteen omaksumisessa korostuvat sekä kasvatus että oma oppiminen. Lapsi saa palautetta toiminnastaan ja ohjaa toimintaansa sen mukaisesti. Skeemarakenteet rakentuvat paljolti palautteen varassa. Kehitystehtävän ja kriisin onnistunut ratkaiseminen tuottavat näkemyksen ja elämyksen omasta pätevyydestä.
Nuoruusiän kehitystehtävänä on löytää itselleen identiteetti. Identiteetti on itseä koskeva psyykkinen ilmiö, joka on sisäisen integriteetin ja jatkuvuuden tuntemusten kokemisen taustavoima. Nuori kokeilee erilaisia rooleja ja toimii ailahtelevasti. Hänellä on omia tavoitteitaan, mutta häneen kohdistetaan vaatimuksia myös ulkoapäin. Nämä monet ja muuttuvaiset tekijät ohjaavat nuoren kehitystä hänen hakiessaan psykososiaalisia strategioitaan. Kriisin onnistunut ratkaisu tuottaa identiteetin löytämisen ja elämyksen oman itsen aitoudesta.
Varhaisaikuisuus muodostaa ihmiselle joko eristäytyvän elämännäkemyksen tai hän kykenee liittymään sosiaalisesti toisiin ihmisiin. Hänelle tulisi kehittyä kyky läheisyyteen ja rakkauteen. Läheisyys tarkoittaa, että ihminen kykenee olemaan lähellä, mutta silti erillinen. Ihmisestä kehittyy turvallinen. Ihmisellä on tarve olla vastavuoroisessa suhteessa samanikäistensä kanssa. Kehitystehtävästä selviäminen edellyttää kykyä hyväksyä toisten puutteita ja oma tarvitsevuus.
Seuraava ikäkausi on keski-ikäisyys. Tähän mennessä on pitänyt selviytyä menestyksekkäästi monesta vaativasta kehitystehtävästä, jotta henkinen kehitys on voinut kulkea sujuvasti. Keski-iässä ihminen voi olla jo vahva ja hän uskaltautuu riskinottoon rakentaessaan elämännäkemystään. Tuottavuus ja luovuus ovat kehittyneet edulliselle tasolle, niistä on tullut kannattelevia vahvuuksia. Henkilö ei keskity itseensä ja omiin haluamisiinsa, vaan kykenee jo näkemään toiset ihmiset ja heidän hyvinvointinsa merkityksellisinä. Kyky ja halu huolehtia toisista ihmisistä on osoitus keski-iän kriisin onnistuneesta ratkaisusta. Ihmisen ei tulisi lamaantua, vaan nousta luovuuteen, tavoitteellisuuteen ja tuottavuuteen.Vanhuus on omalla tavallaan varsin vaativa, mutta silti selkeä ikäkausi. Ihmisellä alkaa olemaan kokemusta ikäkausikriisien läpikäymisestä, mutta samalla hänen on tiedostettava, että kuoleminen kuuluu osaksi luonnollista elämänkulkua. Kyky luopua elämästä edellyttää riittävää eheytymistä. Vanhuus on aikaa, jolloin ihmisen tulee hyväksyä oma eletty elämänsä ja koettava ikäkautensa edellisten elämänvaiheiden yhteensulautumisena.